tiistai 2. elokuuta 2016

Miten Menni päätyi meille?

Tarinan alku on erittäin klassinen. Pieni tyttö, joka kinuaa vanhemmiltaan koiraa. Koska vanhemmat eivät ole koiraihmisiä, on selvää ettei koiraa ole tulossa. Ollessani 12-vuotias äiti luovutti vihdoin viimein. Ei koiran suhteen, mutta hän oli nähnyt kaverillaan kanin asumassa ulkona. Äidin ehdotuksesta meni ehkä kuukausi ja ulkona loikki kaksi kania. No, vuosien saatossa niitä pomppi vähän enemmän ja myöskin sisällä. Anyway, olin tyytyväinen kaniharrastukseeni ja päätin, että koira tulee sitten kun muutan pois kotoa.

Kolme vuotta sitten koitti se hetki, kun muutin pois kotoa; Turkuun, nykyisen kihlattuni kanssa. Tuossa kohti meillä oli aika vähän yhteistä taivalta vasta takana, mutta selvää oli jo se että koiraihmisiähän tässä molemmat ollaan. Koira ei kuitenkaan ollut hankintalistalla ihan ensimmäisenä, oli niin paljon muutakin uutta ja ihmeellistä ja kerrostaloasuminen ja pentu.. no ei, niin epätoivoisia ei sentään oltu.

Marraskuussa 2014 anopin toinen koirista (ja onhan se myös Esankin), Nuppu, muutti meille asumaan. Kahdeksi viikoksi, jotta nähdään millaista se koiraelämä on. Lopulta Nuppu viipyi meillä yli vuoden päivät; koira toi niin paljon iloa, mutta oman pennun aika ei vielä ollut. 


2015 kesällä kuume kävi ihan sietämättömäksi. Silloin tehtiin päätös, että aletaan rauhassa etsimään rivaria vuokralle. Kesä meni ja kämppää ei löytynyt, mutta alettiin jo katselemaan pentueita. Niin siis Nupun ansiosta myös minä rakastuin käppänöihin ihan täysin, joten rotuvalinta oli molemmille aivan itsestään selvä. Iskin silmäni Paimiossa syntymässä olevaan pentueeseen, jotka olisivat luovutusiässä joulukuun puolivälin tienoilla. Joululoma olisi hyvää aikaa tutustua pieneen. Ei kun viestiä ja pian jännättiinkin pentujen syntymää.

Pennut syntyivät 20.10.15 ja me muutettiin ihanaan rivarikämppään reilu viikko sen jälkeen. Oltiin päädytty sukupuolen suhteen narttuun, koska se menisi ehkä näppärämmin Nupun ja Esan äidin toisen koiran, Siirin, kanssa yhteen. Narttuja oli kaksi ja uroksia kolme. Sovittiin, että kolmen viikon iästä ylöspäin voitaisiin mennä pentuja katsastamaan. Näin sitä ennen kuvia pennuista ja iskin heti silmäni kahteen pentuun, joilla oli kauniin vaaleat merkit. Ne lumos mut samantein ja toivoin oikein kovasti, että olispa toinen niistä narttu. Koitin kyllä hillitä itseäni, koska eihän koiraa pitäisi värin perusteella valita. Mutta joku niissä vaan oli…


Koitti 14.11. ja lähdettiin katsomaan pentuja. Apua, ne oli aivan järkyttävän suloisia! Toinen narttu omasi tummemmat merkit, toinen vaaleammat. Meillähän oli siis sopimus, että toinen nartuista jää kasvattajalle ja toinen tulee meille ja kasvattaja tietysti haluaa jättää kotiin sen potentiaalisemman – me kun ei oltu sen hienoimman näyttelytähden perässä vaan ihanan pienen ystävän. Sillä hetkellä näytti siltä, että vaaleampi ehkä olisi tulossa meille. Sanottiin vauvoille heippa ja sovittiin, että palataan parin viikon päästä.

Tasan kahden viikon päästä pennut olivatkin jo 6-viikkosia. Siis miten mikään voi olla niin järkyttävän suloista. Vaaleampi tyttö hurmasi meidät nyt jo luonteellaankin. Niin reipas, kaunis ja pieni. Pieni touhottaja. Kasvattajan kanssa juteltiin ja näytti edelleen siltä, että paremman karvan omaava tummempi sisko jäisi kotiin. Mutta lopullinen päätös tehdään vasta myöhemmin.


Niin koitti vihdoin 13.12. kun käytiin viimeistä kertaa vain katsomassa pentuja. Silloin oli lyöty lukkoon, että vaalea pentu on meidän. Olin aivan haltioissani tuosta päätöksestä, vaikka samalla vähän hävettikin, että miten sitä tuli noin kovasti siihen ihastuttua huolimatta alussa tehdystä sopimuksesta. Joku tossa kaverissa vaan oli. Sen vaan näki, että siitä tulee meidän paras kaveri.

Enää puuttui nimi.


Nimihomma olikin melkonen. Mulle on aina ollut tärkeää, että mun eläimillä on ollut kauniit ja jollain tapaa yksilölliset nimet.  Meillä oli Esan kanssa tosi erilaiset näkemykset ja se teki asiasta vähän mutkikkaampaa. Olin jo aika alussa saanut Menni-nimen päähäni ja se oli juurtunut sinne. En oikeastaan osannut enää lopulta ajatella sille mitään muuta nimeä. Taas yritin ajatella, että se on vaan nimi, mutta se vaan tuntu niin oikeelta.. Kyllähän se Esakin taipui tuohon nimeen, joskin jouduin lupamaan, että seuraava meidän perheeseen tupsahtava elävä olento on sitten sen nimeämä. Pitää varmaan hankkia se hamsteri, hehe..

Alkuperäinen ajatus oli hakea Menni kotiin mun synttäreinä, 19.12. jolloin ikää olisi kahdeksan viikkoa ja rapiat. Melkein maltettiin sinne asti, muttei ihan ja haettiin pentu kotiin 17.12. Se oli ihan järkyttävän ihana ilta. Oli ihan pilkkopimeetä kun tultiin kotiin ja ajattelin pihaan päästyä kokeilla, uskaltaisiko Menni käydä pisulla. Laskin sen maahan ja samantien se lähti touhottamaan nurmikolla ja kävi pisulla. Hienoin pieni vauva, se oli jo ymmärtänyt nurmikon olevan pissapaikka. Sisään päästyä se alkoi oitis riehumaan ja yönsä se nukkui erittäin tyytyväisenä. Se ei ikinä kokenut minkään näköistä koti-ikävää, se otti heti meidän parhaiksi ystävikseen ja tunsi tulleensa kotiin. Niinhän se olikin tullut, meidän niin kovasti odottama pieni rakkaus.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti