torstai 19. tammikuuta 2017

Lapin reissu 4.11.-29.12.

Mummini asuu tosiaan lapissa ja kuten arvata saattaa, on näin opiskelijana aika hankalaa pistäytyä kyläilemään kun lomat menee lähinnä töissä. Mulla oli edessä viiden viikon mielenterveysharjoittelu ja harmittelin tulevaa harkkapaikkaani, josta en ollut kovin innoissani. Äiti mietti ääneen joku päivä, että kukahan mummin seuraksi menisi kun mummin puolikkaana omaishoitajana toimiva tätini oli marraskuun alussa lähdössä kuukauden lomalle. Ei mennyt montaa päivää tästä, kun olin jo perunut tulevan harjoittelupaikkani, etsinyt uuden Sallasta ja järjestellyt kaikki asiat niin, että voisin lähteä pariksi kuukaudeksi pois.

Pian koitti perjantai 4.11. ja minä, Menni, Myrtti (kyllä, mietin pitkään mitä ihmettä teen tuon kymmenettä vuotta käyvän kanin kanssa ja lopulta järkevimmäksi vaihtoehdoksi tuli vaan ottaa se mukaan) ja järjetön määrä tavaraa sullouduttiin aamulla aikasin autoon ja startattiin kohti Raahea, jossa oltiin yötä. Lauantaina matka jatkui ja kumpikaan eläin ei ollut reissailusta moksiskaan. No Mennihän toki on nelikuisena jo mummilla käynytkin ja Myrtti on tosi rento jänes. Saavuttiin Sallaan hyvissä ajoin ja ruvettiin asettumaan taloksi.




Mulla oli tosiaan viiden viikon harjoittelu, 8 tunnin päiviä ilta- ja aamuvuoroa. Siksi mulla on oikeestaan aika vähän kerrottavaa tältä ajalta, koska kaikki aika meni töihin, huushollin ylläpitoon, mummin hoitamiseen ja tietysti eläinkavereihin. Työntäyteisyyden takia aika meni ihan kun siivillä ja yhtäkkiä harjottelu olikin jo ohi ja meillä alkoi kuukauden loma.

Mummi on 92-vuotias, isossa omakotitalossa asusteleva täysin skarppi ja melko hyväkuntoinen. Hän ei ole ikinä elämässään ollut millään lailla eläinihminen ja vähän jännittikin, muten noiden arki lähtee rullaamaan kun Menni on tosi läheisyydenkaipuinen ja oli selvää, että se varmasti viihtyy mummin lähellä. Kuitenkin joka arkipäivä he vietti yli kahdeksan tuntia keskenään. Ekalla viikolla hää oli kommentoinut enolle, joka asustelee kanssa siellä päin ja kävi paljon kylässä, että pitääkö tuon kirppukasan ja kusitassun tulla niin lähelle koko ajan kun ei sohvallakaan saa olla yksin (:D).

Jo ihan ekoilla viikoilla aina kun mummi ei tiennyt mun näkevän, se paijaili koiraa ja lässytteli sille. Heti kun se huomas mun näkevän, niin se lopetti oitis silittämisen. Mutta voi kuulkaa, kyllä viimeistään kolmannella viikolla Menni oli jo vienyt ihan täysin mummin sydämen. Voi sitä lässytyksen määrää ja kuinka onnellinen mummi oli aina aamuisin, kun Menni juoksi tervehtimään sitä. Oli ihanaa tulla töistä, kun ne nukkui sohvalla toisissaan kiinni. Niin se kuulkaa vanhakin voi innostua ihan uusista asioista.



Aluksi me ulkoiltiin Mennin kanssa paljon metsissäkin ja syrjemmällä kylästä, mutta melko alkuviikoilla erään iltavuoron jälkeen viedessäni Menniä ulos, tapahtui jotain ihan järkyttävää. Oon oikeestaan yrittänyt unohtaa koko tilanteen, koska selvää on että meistä kahdesta se olin minä joka traumatisoitui. Mennin kimppuun kävi siis vapaana juossut hirvikoira. En halua sen yksityiskohtaisemmin muistella sitä, mutta olin ihan varma, että tässä mä katson vierestä kun Menni kuolee. Oon ite puolitoistametrinen ja hoikka, joten ei musta ole isommille koirille mitään vastusta.

Luojan kiitos sain kuitenkin jotenkin aina Mennin pois sen hampaista ja sain viitottua ohi ajavan autoilijan hätiin ja vaikka olin varma että Menni on täynnä reikiä, tutki tää heti Mennin ja totesi villapaidan ja paksujen valjaiden suojanneen niin, että näkyviltä vammoilta säästyttiin. Menni oli jo välittömästi tilanteen jälkeen ihan oma itsensä, en käsitä miten edes tollanen tilanne ei horjuta sitä. Omiin traumoihin tilasin lääkkeeksi turvasumuttimen ja aloin taas uskaltaa liikkua ulkona.




Sallassa about joka pihassa on joku metsästyskoira. Sai tottua siihen, että lenkkeilipä missä vaan niin aina kuulu hirveetä haukuntaa joka suunnasta. Se oli Mennille erittäin hyvää treeniä, koska alkuun se saattoi haukahduksella ja pörinällä vastatakin joillekin, mutta nopeasti sekin jäi pois ja Menni lopetti kiinnittämästä huomiota niihin ollenkaan. Ne harvat koirat, jotka lenkillä tuli hihnassa vastaan, aiheutti kyllä Mennissä suuria tunteita. Se olis niin kovasti halunnut päästä leikkimään, mutta valitettavasti vastaantulijat oli järjestäen kymmeniä senttejä korkeampia kuin se. No yhden vehnäterrierin kanssa se pääsi leikkimään, mikä oli sikäli yllättävää koska Menni ei pidä isommista koirista. Ilmeisesti se kuitenkin sitten kelpuuttaa parrakkaat.

Harjoittelun loppumisen jälkeen me chillattiin pari päivää ja ajeltiin sitten Leville. Myrtti jäi Sallaan, kun mummi halusi välttämättä hoitaa sitä. Mikäpä siinä, kyllähän kaksi vanhusta keskenään pärjää ajattelin. Levillä meitä odotteli jo Esa, joka oli muutamaa tuntia aiemmin lentänyt Kittilään. Menni oli tietysti onnellinen nähdessään Esan 6 viikon jälkeen, mutta ei se siitä oikeastaan sen isompaa numeroa tehnyt. Oli kuin viimeksi olis eilen nähty. Tai tunti sitten, yhtä iso ilo se aina on :D



Olin etsinyt Mennille jo treffiseuraa Leville, mutta suunnitelmat peruuntui kun Menni aloitteli juuri ennen Leville lähtöä kolmansia juoksujaan. Kyllä tuntui jotenkin hassulta, kun koiralla ikää 1v2kk ja kolmannet juoksut jo takana, kun osa ole vielä edes alottanut tuohon ikään päästessä. Täytyy toivoa, että tuo juoksuväli kuitenkin nyt tasaantuisi ja muuttuisi vähäsen pidemmäksi. Menni oli näiden juoksujen aikaan tosi alakulonen ja se näkyi siitä kyllä pitkään. Onneksi ne on nyt kuitenkin jo kaukana takana päin ja koira on taas oma itsensä.

Levillä me lenkkeiltiin paljon, yhtenä päivänä kiivettiin "levin portaat" ylös. Niitä jäisiä portaita olikin vaatimattomat 740kpl ja voin kertoa, että alastulo vetävän koiran ja niiden jäisten portaiden kanssa oli hyvin mielenkiintoista. Samaan aikaan puristin molemmin käsin kaidetta ja koitin tarjota Mennille nameja palkaksi kun mentiin seuraa-käskyllä. Hyvin se kyllä toimikin, ei ole turhaa treenailtu! Ylhäällä me käveltiin hienoon ns. kotakahvilaan mehulle ja Mennille tarjoiltiin vettä. Ihanan ystävällistä palvelua :)



Yhtenä päivänä halusin ehdottomasti päästä Levin huipulle, koska halusin päästä näkemään maisemia. Eikai siinä muuta kun koira kainaloon ja gondoli-hissiin. Ei tullut mieleenkään jättää Menniä mökille, vaikka kyllä mä siinä gondolissa istuessa ja itse pelosta täristessä (se heilui tuulessa ihan miten sattuu) mietin, että on meillä aika huikee koira kun se vaan tyytyväisenä häntä pystyssä katseli maisemia ja välissä pörisi alhaalla meneville laskettelijoille. Menniä ei kyllä mikään hetkauta. Ylhäällä oli mahdottoman upeiden maisemien lisäksi ihan järjetön tuuli ja vaikka se tuuli ei Menniä tuntunutkaan haittaavan muuten kun että parta meni silmille, niin lähdettiin melko nopeesti gondolilla takaisin alas. Esa lähti laudalla alas ja Menniä harmitti, kun se ei saanutkaan juosta perään.. vaikka nopeesti se sen unohti ja lähti heiluttelemaan häntää muille laskijoille.

Viikon Levilläolon jälkeen koitti aika lähteä takaisin Sallaan. Anoppi koirineen tuli mökille viimeisenä iltana ja Menni oli ihan onnensa huipulla päästessään vihdoinkin leikkimään jonkun kanssa. Niillä oli Nupun kanssa hyvät painit, vaikka Siiri tapansa mukaan pyrkikin aina menemään noiden leikin väliin. Se on kyllä höpsö koira, kun ei voi antaa toisten edes leikkiä, haha.




Sallassa Myrtti voi hyvin, äitini oli lentänyt paikanpäälle pari päivää aiemmin ja siivonnut jo Myrtin tilat. Seuraavana päivänä loput meidän perheestä ajeli myös Sallaan ja sitten alettiinkin jo Joulun viettoon. Menni sai lahjaksi vaikka ja mitä namia ja pappani oli lisäksi tehnyt sille puusta kalikat jota jyrsiä, Menni kun on niillä kyläillessä tykännyt jyrsiä puista palikkaa. :D Mä tilasin Mennille joululahjaksi pari nimilaattaa, joissa on myös puhelinnumero. Myrtti sai tietysti myös herkkuja, kuivatettiin sille leivinuunissa vaikka mitä herkkuja. Menni sai myös leivinuunissa kuivatettua poron vasan maksaa, tosi näppäriä treeninameja.

Kokeiltiin parina päivänä Mennin kanssa koirahiihtoa, tai olihan me sillon viimekerralla Mennin ollessa nelikuinen myös hiihdetty ihan pieni pätkä sen kanssa. Silloin se meni tosi mallikkaasti, samoin nytkin. Mentiin muutaman kilsan lenkit molempina päivinä ja meni kyllä tosi hyvin! Ei se liiemmin vedä, mutta juoksee kuitenkin edellä tarpeeksi kaukana. Kunpa nyt etelässäkin pääsisi pian hiihtämään.



Uudeksi vuodeksi päätettiin ajaa takaisin kotiin, joten lähtöpäiväksi tuli 29.12. Ajaa pörhällettiin koko 1000km kerralla ja aikaa kului muistaakseni inasen päälle 14h. Vähän mietin miten Myrtin ruoansulatus kestää moisen paaston, mutta ei mitään ongelmaa. Kotiin päästyä se pomppi kauheeta kyytiä vessaan ja alkoi sen jälkeen tankata heinää. Huikeeta kun on noin vanha kani, jonka kanssa kuitenkin matkustuskin on noin mutkatonta. Menni oli aivan onnessaan nähdessään kodin ja kotiinjääneet lelut ja kaikki kahdeksan viikon reissun jälkeen. Täytyy sanoa, että kyllä mäkin olin ihan onneni kukkuloilla päästessäni nukkumaan omaan sänkyyn. Kyllä koti kuitenkin on aina koti.


Tämän postauksen kuvat on reissunpäällä kameralla otettuja. Mulla on hirveesti kännykkäkuvia ja julkaisen niitä myöhemmin omassa postauksessaan.

2 kommenttia:

  1. Ihana muistelo pitkältä ajalta!
    " Ekalla viikolla hää oli kommentoinut enolle, joka asustelee kanssa siellä päin ja kävi paljon kylässä, että pitääkö tuon kirppukasan ja kusitassun tulla niin lähelle koko ajan kun ei sohvallakaan saa olla yksin (:D)." -- ai että nauroin tälle :D ihana mummi!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kuvat tästä postauksesta oli näköjään kuvatkin kadonneet mutta laitoin ne nyt takaisin. Mummi on kyllä omalla tavallaan niin huikee. Niin kovasti se teki alkuun töitä pitääkseen yllä kulisseja tuon koiran suhteen mutta niin vaan nekin sortui sit aika nopeesti :D

      Poista